Annikki Salmela 1918 - 2007
Aliperheen Jalostuskanala
Annikki Marjatta Salmela 1918 – 2007
Annikki oli Helmi (s. Kivi) ja Viljam Salmelan esikoinen viidestä lapsesta. Synnytys oli vaikea pihtisynnytys. Siinä kuulemma syy, että seuraava sisarus syntyi vasta 1924, melkein seitsemän vuoden kuluttua. Siskoja syntyi sittemmin parin vuoden välein yhteensä kolme ja vihdoin 1933 perheeseen saatiin kauan kaivattu poika.
Annikista tuli äitinsä kuoleman jälkeen vuonna 1953 Aliperheen emäntä. Aliperheen pappa ja isäntä, Annikin isä ei avioitunut uudelleen puolison kuoleman jälkeen. Emännyys tarkoitti perinteisten naisten töiden johtamista ja ennen kaikkea kananhoitoa, joka kuului naisille.
Aliperhe oli 1900-luvun mittapuun mukaan iso maatila. Viljelysten ja metsien lisäksi oli luonnollisesti karjaa ja muita eläimiä. Työväkeä tarvittiin paljon aina 1970-luvun alkuun saakka. Annikin päätoimi oli siipikarjan hoito. Kanoja oli isossa talossa ollut aina, mutta 1930-luvulla kanaloiden määrää ja munan tuotannon määrää haluttiin koko maassa lisätä. Näin myös Aliperheellä ja ensimmäinen hautomakone hankittiin. Kerrotaan, että ensimmäinen hautomakone oli sisällä asuinrakennuksessa, kamarissa. Sitä tarvittiin aluksi oman tuotannon lisäämiseen.
Lapsena Annikki ja siskot hoitivat hanhia. Tytöt saivat pitää hanhista saatavat tulot, kunhan korvasivat isälle niistä aiheutuneet kulut ja vahingot. Minun muistoissani oli hanhien lisäksi myös ankkoja ja kalkkunoita sekä koko pihapiirin komeutena riikinkukko. Se sai kulkea vapaasti ympäri pihoja. Tuottoa hanhista ja muista saatiin myymällä lihaa esim. helsinkiläiseen ravintolaan ja munia vietiin ainakin Johannislundin lasitehtaalle.
Annikin koulupolku on ajalle tavanomainen. Komisuon kansakoulu, Paimion kansanopisto ja sitten Kangasalan emäntäkoulu. Siipikarjan hoitoon hän kouluttautui kuten nykyään on tapana, työn tekemisen kautta. Toiminnan muuttuessa ja monipuolistuessa hän teki tiivistä yhteistyötä Siipikarjanhoitajain Liiton kanssa. Annikki seurasi ahkerasti alan kehitystä ja osallistui kursseille. Kanala kehittyi ja vuodesta 1954 alkaen Aliperheen kanala oli jalostuskanala.
Emäntäkoulun jälkeen v. 1938 hän ryhtyi päätoimisesti hoitamaan kanalaa, joka siihen asti oli ollut hänen äitinsä hoidossa ja tavallinen tuotantokanala, jossa haudottiin poikasia omiksi tarpeiksi.
Yhteistyö Siipikarjanhoitajain Liiton kanssa tarkoitti opastuksen ja tiedon vaihdon korkeaa tasoa jalostustoiminnan alueella. Se tarkoitti myös, että Aliperheen kanala oli harjoittelupaikka tuleville kananhoitajille. Harjoittelijat olivat vuoden käytännön työssä ennen Kanakouluun menoa.
Annikki oli aktiivinen myös vapaa-ajalla. Nuorena hän kuten kaikki perheen naiset osallistui Lottien toimintaan. Hän oli muonituslotta. Hän matkusteli, harrasti käsitöitä, erityisesti kankaan kudontaa ja oli vuosikymmenet aktiivisesti mukana Maatalousnaisten toiminnassa. Harrastustoimintaan löytyi myöstiloja Aliperheen taloista. Annikki oli erittäi vieraanvarainen. Aina oli tilaa pöydässä ja jokainen tunsi olevansa tervetullut.
60-luvun lopulla isäntä joutui jättämään maanviljelyn iän ja sairastumisen takia. Näin Annikista tuli vastuullinen koko tilan hoidosta moneksi vuodeksi.
Annikki edustaa entisaikojen emäntää, jonka ei tarvinnut osallistua kaikenlaisiin talon töihin. Hän johti töitä. Toisaalta hän edustaa nykyaikaista uranaista, joka teki elämäänsä ja työhönsä vaikuttavia valintoja itsenäisesti. Taloudellisesti se oli myös mahdollista. Omien sanojensa mukaan hän valitsi naimattomuuden. Hän myös valitsi, että ympärillä oli lähes aina lapsia. Hänen työnsä ei rajoittunut vain kodin piiriin, vaikka sijaitsi siellä. Hän matkusteli aikana, jolloin se ei vielä ollut kaikkien tapana ja vastaanotti vieraita ulkomailta.
Kananhoito kuului naisille, ainakin Aliperheellä.
Kanatalouden kehittymisen alkuvuodet olivat vaikeat . ”Munakauppa ei ole saanut osakseen sellaista huomiota kuin se olisi ansainnut. Tämä on varmaan johtunut suureksi osaksi siitä, että meidän maanviljelijäimme keskuudessa on väheksytty munakaupan edellyttämää kananhoitoa. Sitä on pidetty ilman muuta kannattamattomana ja kohdeltu vähän yliolkaisesti mitättömänä ’naisten hommana’.” (K.M.Soininen Suomen osuustoimintalehdessä 1922, nro 1–2)
Maaseudun työnjako oli 1900-luvun alkupuolen Suomessa perinteinen. Ruokatalous, puutarhanhoito ja kananhoito olivat naisten työalaa, kun taas vastuu karjataloudesta, maitotaloudesta sekä maanviljelyksestä kuului miehille. Työnjako ulottui myös neuvontaan. Marttojen vastuulla oli kananhoito, kun taas muun karjan ja maatalouden neuvonnasta vastasivat miesvaltaiset maamiesseurat.
1930-luku oli siipikarjatalouden kehityksessä merkittävä ajanjakso.
Siipikarjanhoitajien historiikin mukaan kananmunien tuotantoa edisti vuonna 1929 voimaan tullut kananmunien vientipalkkiolaki, joka muodostui tuottajille elintärkeäksi varsinkin 1930-luvun lamavuosina. Vientipalkkion ansiosta syntyi monia uusia kanaloita, myös maataloudesta erillisiä liikekanaloita. Siipikarjanhoidon menestyksen takana oli tarmokas valistustyö. Samaan aikaan panostettiin kananjalostukseen ja myynnin keskittämiseen osuuskuntien kautta. Kaupparekisterissä oli 113 munanmyyntiosuuskuntaa vuonna 1924. Suurin osa sijaitsi Turun ja Porin, Hämeen ja Vaasan lääneissä. Muutamien liikevaihto lähestyi kahta miljoonaa markkaa.
Kiikalassa perustettiin Munanmyyntiosuuskunta Kana maaliskuussa 1920. Munanmyyntiosuuskunnat perustivat oman keskusliikkeen, Vientikunta Munan, vuonna 1922. Siitoskeskustoiminta aloitettiin kolmessa kanalassa ja kantakirjaa alettiin ylläpitää. Kanaloissa ryhdyttiin pitämään kirjanpitoa ja untuvikkoja lajiteltiin sukupuolen mukaan. Liiton munintatarkastusasema aloitti Hämeenlinnassa Vanha-Lapion tilalla 1926. Vuonna 1938 siellä aloitettiin kukkojen jälkeläisarvostelu. Tämän jälkeen kaikki liiton jäsenet saivat ilmoittaa kanojaan munintatarkastukseen ja liiton siitoskeskukset velvoitettiin osallistumaan siihen.
Kanakoulu perustettiin Hämeenlinnaan 1920-luvulla.
Kananhoitoa pidettiin helppona, naisille soveltuvana puuhana ja arvostus oli sen mukaista. Taidot sekä tiedot olivat alkeellisella tasolla. Liiton tehtävistä tärkein oli tietojen ja taitojen kartuttaminen. Siipikarjanhoitajia koulutettiin mm. Hollannissa, Saksassa ja myös Ruotsissa.
Siipikarja-asian suomalainen uranuurtaja, kauppaneuvos ja pankinjohtaja Victor Forselius, perusti Suomen Siipikarjanhoidon Ystävät -nimisen yhdistyksen ja myöhemmin 1890-luvulla Siipikarjanhoito Lehden, joka ilmestyi kerran kuukaudessa. Varsinais-Suomen Korsnäsissä toimi hetken aikaa myös kana- ja mehiläishoitokoulu. Yhdistyksen toiminta päättyi Forseliuksen kuolemaan vuonna 1905.
Vuonna 1899 perustetun Martta-Yhdistyksen mielestä naisten tuli saada omaa rahaa. Kanojen kasvattaminen ja munien myyminen oli mitä parhain rahanhankkimiskeino. Martat palkkasivat alastarolaisen emäntä Olga Autereen ensimmäiseksi kananhoidon neuvojaksi vuonna 1909. Autere oli käynyt opintomatkalla Tanskassa. Suomeen palattuaan opettajatar Autere ryhtyi pitämään esitelmiä kananhoidosta. Lisäksi hän järjesti noin viikon kestäviä kananhoidon kursseja ympäri Suomen.
Mikko Ilkan hanke Ikaalisten siipikarjanhoitokoulusta tyrehtyi Ilkan mukaan silloisen ryssäläismielisen senaatin (terni kopioitu historiikista) vastustukseen 1912
Suomen Siipikarjanhoitajain Liiton perustamiskokoukseen 1918 saapui noin kaksikymmentä maanviljelysseurojen, Marttayhdistysten ja munanmyynti osuuskuntien edustajaa. Lisäksi mukana oli kananhoidon harrastajia. Liiton ensimmäiset toimihenkilöt olivat hämeenlinnalainen Valion konsulentti Jaakko Kivi, urjalalainen opettaja Matti Järvi sekä maanviljelijä Eino Rantala Hämeenlinnan Vanajalta. Ensimmäisiksi puheenjohtajiksi valittiin Jaakko Kivi ja Alastaron pastori Albin Hukkanen. Kirjurina toimi Matti Järvi.
Vuonna 1926 avattu Siipikarjanhoitokoulu oli silti lajissaan Pohjoismaiden ensimmäinen. Seitsemän vuotta myöhemmin perustettiin Lopen Santamäen kartanoon pienkarja-hoidollinen, käytännöllistietopuolinen oppilaitos, jonka opettajina toimivat isä ja poika, Mikko ja Matti M. Ilkka. Lyhyet kurssit eivät kuitenkaan tyydyttäneet lisääntyvää tarvetta ja ammattikoulun perustamista harkittiin ensimmäisen kerran vuonna 1923. Varojen puutteessa unelmasta oli luovuttava. Kolme vuotta myöhemmin Suomen Siipikarjanhoitajain Liiton johtokunnan puheenjohtaja Eino Rantala luovutti kotinsa, Vanha-Lapion tilan siipikarjanhoitokouluksi. Koulu sijaitsi Kankaantaan kylässä Hämeenlinnassa. Siipikarjanhoitokoulu eli kanakoulu toimi Hämeenlinnassa vuoteen 1989 saakka. Oppilasmäärä oli pienentynyt koko ajan, kuten oli käynyt 1980-luvulla monessa muussakin maatalousoppilaitoksessa. Liiton valtionavun niukkeneminen johti koulun lakkauttamiseen syksyllä 1989.
Aliperheen kanalan toiminta kulki tavanomaisen polun. Ensin tuotettiin omiksi tarpeiksi, sitten tuotantokanala, josta myytiin itse haudottuja poikasia, muutos siitoskanalaksi ja lopulta jalostuskanala vuodesta 1954.
1950-luvulla toiminta laajeni, kanojen määrä kasvoi ja kanojen tilat paranivat. Rakennettiin uusi kanala, hanhille oma talo eli hanhikoppi ja sitten oma rakennus kanan poikasille. Isot hautomakoneet vaativat paljon tilaa. Taas laajennettiin ja rakennettiin. Automatisointiin.
Jalostuskanalan pito on tarkkuutta ja huolellisuutta vaativaa työtä. Kanojen hoitamisen lisäksi kaikesta, jokaisesta kanasta piti kerätä tarkat tiedot. Jokaiselle kanalle annettiin jo poikasena oma merkki. Aluksi se oli siivessä ja myöhemmin kanan jalassa oleva numerollinen rengas. Kanat munivat pesiin. Munat merkittiin huolellisesti ja kanan tuotantoa seurattiin. Tietokonetta ei ollut, joten kaikki tehtiin kynällä paperille. Annikki oli myös taitava, yksi Suomen nopeimpia kanan poikasten, lajittelija. Lajitteleminen tarkoitti kukkojen ja kanojen erottelua heti muutaman päivän ikäisinä. Annikki kävi lajittelemassa untuvikkoja myös muissa kanaloissa.
Lähteet:
Kotiliesi 1960
Naisten Ääni -verkkojulkaisu
Suomen Siipikarjanhoitajain Liiton historiikki
------------------------------------------------------
Pienimuotoisesta kananmunatuotannosta tuli maaseudun jokamökin naisten tärkeä ansaintatoimi. Paikalliset kauppiaat ottivat vastaan pienempiäkin munaeriä ja mökin muorista talon emäntiin saivat ihan oman tilipussin. Tällä oli erittäin merkittävä merkitys kotien ruokatalouden monipuolistumiseen, kotien varusteluun, naisten hallitseman talouden itsenäistymiseen ja heidän omaan vaurastumiseen. Se tarkoitti myös omaa päätäntävaltaa.
Aliperheen jalostus- ja lisäyskanala oli tässä paikallisena tärkeässä roolissa maaseudun naisten tulonmuodostukseen.
------------------------------------------------------
Iän painaessa Annikkia ja jatkajan puuttuessa
kanatalous loppui Aliperheessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti