Opettaja Eeva Salakari os Virtanen 1880 - 1970

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 Nahkuri Virtanen oli lähtenyt Honkilahdelta Ruunin torpasta etsimään itselleen nahkurin tointa. Elettiin vuotta 1877, kun Someron kuntakokous hyväksyi hänet pitäjänkarvariksi Lautelan kylään.

Paikka verstaalle löytyi läheltä myllyä ja Kiikalaan johtavaa Terttilänjoen siltaa. Perheen rakentama Jokelan asuinrakennus on vielä tänäpäivänäkin olemassa. Nahkurin verstas orsineen on jo poissa.

Eeva Virtanen syntyi vuonna 1880 Someron Lautelassa nahkuri Fredrik Wirtasen ja kätilö Marjaana Aulenin perheeseen heidän kolmantena lapsenaan.

Eeva oppi lukemaan jo ennen kouluikäänsä . Pappikin hämmästeli hänen suoralukutaitoaan kinkereillä. Pohja tulevalle ammatille oli luotu. Nahkurin perhe oli valveutunut ja sinne oli tilattusanomalehtiä, joita Eeva luki ahkerasti.

Eeva aloitti kansakoulun käynnin kahden sisarensa kanssa Someron kirkolla, jonne ei joka päivä kuljettu, vaan asuttiin arkiviikot kortteerissa.

Marjaana-äiti kasvatti lapsensa kunnioittamaan Jumalan sanaa. Joka sunnuntai piti kuunnella evankeliumiteksti raamatusta luettuna. Koskaan ei saanut puhua sopimattomia eikä nauraa turhille puheille. Kenestäkään ihmisestä ei saanut puhua pahaa takanapäin.

Paikkakunnalla pidettiin hengellisiä kokouksia. Eevakin kävi niissä sisarustensa kanssa. Silloin Eevalle selvisi, että Jeesus oli ristillä kuollut hänenkin puolestaan ja, että hän saa synnit anteeksi sekä hänellekkin oli varattu iankaikkinen elämä. Eeva otti Jeesuksen vastaan omana henkilökohtaisena Vapahtajanaan ja oli niinonnellinen, että itki ja nauroi yhtä aikaa. Hän oli silloin 13-vuotias. Tapaus merkitsi hänelle elämänsä loppuun asti.

Kansakoulua käydessään Eevalle selvisi se, että hänestä tulee opettaja. Hän halusi tietää paljon voidakseen opettaa muita.

Fredik Wirtanen oli 1890-luvulla ostanut saman kylän Pentin talon. Hän ryhtyi maanviljelijäksi. Lapset, Eeva mukana, olivat myös talon töissä mukana ja oppivat käytännön viljelyn taitoja.

Tuli huonoja vuosia peräkkäin ja Wirtaset menettivät Pentin talon maksamattomien velkojen takia. Sillon joku naapuri oli käskenyt Eevaa menemään vaan piiaksi, mutta Eeva vastasi: ’’ Ei, minusta tulee opettaja.’’ Hän pyrki Helsingin Werkon seminaariin ja pääsi  sinne vuonna 1898. Silloin valtio ei avustanut opiskelijoitaan ja Eeva käytti maataitojaan kasvattamalla juureksia ja perunoita.  Niitä myytyään han elätti itseään käydessään koulua. Omien  tulojen lisäksi hänen oli pyydettävä rahalainaa sukulaisiltaan. Turkulaiselta serkultaan nimismies Paavo Jäykältä hän saikin  saatesanoilla, että Eevan piti tulla toimeen mahdollisimman  vähällä.Vähällä toimeentuleminen olikin tärkeä oppi tulevaisuutta  varten.

Äiti-Marjaana evästi tyttärensä maailmalle sanomalla: ’’Ota sinä  Eeva elämä omalla iloisella tavallasi’’.

Wirtasen lapsia kannustettiin jatko-opiskelemaan. Eeva jatkoi  opiskelujaan Jyväskylän kansakouluopettajaseminaarissa oltuaan Helsingissä vuoden. Isä Fredrik toi Eevan hevoskyydillä Somerolta  Hämeenlinnan rautatieasemalle Härkätietä pitkin seitsemänkymmenen kilometrin matkan. Sieltä matka jatkui junalla Jyväskylään. Eevalla oli hyvä muisti ja häntä opettaja kutsui ’’sanakirjaksi’’.  Seminaarissa hän opiskeli myös ruotsinkieltä. Eeva oli  musikaalinen ja sai siitä todistukseensa täyden kympin.

Vaikka Eeva oli säästäväinen, eivät rahat aina riittäneet. Hänen oli kirjoitettava nimismies Jäykälle ja pyydettävä enemmän lainaa.Lukuvuoden päättyessä nimismies pyysi nähdä Eevan todistukset Hyvällä mielellä hän niitä katsoi. Olihan suurin osa numeroista  yhdeksäisiä ja kymppejä.

Jyväskylän seminaari kesti neljä vuotta ja päättyi vuonna 1903.  Eeva sai hyvän päästötodistuksen. Sieltä hän palasi kotiin Lautelan  Lehtimajaan, jonka isä-Fredrik poikiensa avustuksella oli rakentanut menetettyään Pentin tilan. Lehtimaja oli lähellä nahkurinverstasta  Terttilänjoen toisella puolella.

23-vuotiaana Eeva oli valmis kansakoulun opettaja, täynnä tarmoa  ja aatteita. Hänen silmänsä olivat kauniin siniset ja tumma tukka oli  kietaistu pöyheälle nutturalle. Eevaa oli pyydetty kotikylään Terttilän kansakoulun opettajaksi.

Aloittaessaan opettajaviran syksyllä 1903, Eeva asui kotonaan  Lautelan Lehtimajassa. Sieltä matkaa koululle oli kaksi kilometriä.

Kalle-veli tuli lomalle seminaarista Lehtimajaan opiskelijatoveri  Rudolfin kanssa. Rudolf oli tumma, pitkä ja palavasilmäinen nuorukainen. Hän iski ihailevat silmänsä Eevaan ja pyysi tältä lupaa kirjeenvaihtoon. Joululoman alettua Rudolf tuli uudelleen  Kallen kanssa Lehtimajaan. Se oli jännittävää. Rudolf toi Eevalle  sormuksen. Se oli kihlasormus. Heillä oli paljon keskusteltavaa. Pohdittiin yleisiä asioita. Keskusteltiin politiikasta ja uskonnosta.

Kun nuoret miehet olivat lähteneet takaisin seminaariin, alkoi Eeva  pohtia perusteellisesti keskusteluja Rudolfin kanssa. Hän huomasi kuinka eri tavalla he ajattelivatkaan varsinkaan uskonnosta. Eeva  kirjoitti Rudolfille ja kertoi, ettei heillä ole yhteistä tulevaisuutta mielipide-erojen vuoksi ja lisäsi lopuksi: ’’Sormuksen olen  lähettänyt lähetysseuralle lähetystyön hyväksi.’’

Opettajan viran vahvistamiseksi piti olla toimessa kolme vuotta.  Eeva sai virkavahvistuskirjan vuonna 1906.

Kyläseppä Lindenin poika oli ollut Helsingissä kengityskoulussa.  Hän tuli takaisin kotikyläänsä 1910. Eevan tie Terttilän koululta  Lautelan Lehtimajaan kulki sepän pajan ohi. Pajasta kuului usein  kova takominen ja kalke. Joskus kalke vaimeni ja pajasta tuli ulos  nuori seppä juttelemaan Eevan, entisen opettajansa, kanssa.

Oli kevät. Juho lähti Lehtimajaan ja pyysi Eevaa kävelemään. He  kulkivat pitkin joen rantaa. Siellä kukkivat rentukat.  Ruskeasilmäinen, tummatukkainen ja pitkä nuori mies poimi rentukoita. He istuivat joen törmälle. Siinä Juho sitoi kukista  seppeleen ja asetti sen Eevan hiuksille. Ensirakkaus säteili silmistä.

Eräänä iltana Juho sitten tunnusti rakkautensa. Hän kertoi, kuinka  hän kansakoulussa jo rakastui Eevaan. Eeva oli opettaja ja hän  oppilas. Ja yhä hän oli rakastunut, mutta nyt hän oli 19-vuotias nuori mies. Hän oli syntynyt vuonna 1891.

Jouluna 1910 Eeva ja Juho julkaisivat kihlauksensa. Kihlalahjaksi  Juho oli tehnyt Eevalle potkukelkan. Juho itse oli takonut kaikkiraudat siihen. Kelkka oli mestarityö, kaunis ja vahva. Maaliskuussa 1911 Eeva ja Juho menivät naimisiin Someron  kirkkoherranpappilassa. Lokakuussa heille syntyi ensimmäinen lapsi. Syksyllä Juho lähti opiskelemaan Tampereelle  saarnaajakouluun. Eeva jäi lapsen kanssa opettajaksi Terttilän kansakouluun. Juho jatkoi koulun loputtua maakunnassa  kiertävänä saarnaajana, eikä ollut aina kotona. Lapsia heille oli  siunaantunut tähän asti kolme.

Elokuussa 1916 Eeva otti virkavapaata ja sai neljännen lapsen.  Perhe muutti Saloon Juhon työpaikan perään Leinon ja Hakalan  tehtailla. Salon aikana Eeva toimi kauppalan kansakouluissa  opettajana. Myöhemmin Eevan oli lopetettava työt uupumuksen  takia. Olivathan lapset vielä pieniä ja valvottivat yölläkin.

Eevalla oli tapana nousta aikaisin lypsämään kuttua. Samalla hän  keitti mustassa rautapadassa perunapuuroa. Nuijimisen jälkeen joukkoon hän lisäsi vettä ja ohrajauhoja.

Vuoden 1917 syksyllä elämä liikekeskuksessa alkoi käydä  rauhattomaksi. Kauppoja ryöstettiin ja ruokaa ei tahtonut saada  mistään. Juho halusi muuttaa takaisin Lautelaan. Tammikuussa 1918 tuli Lautelan Vassamäen isäntä hakemaan Eevaa, Juhoa ja  lapsia. Kaikki asettuivat kirkkorekeen suuren vällyn alle. Vaikka oli kova pakkanen, niin vällyn alla oli lämmintä. Kun tultiin Kiikalan  Rekijoen myllyn ahteeseen, kaikki nousivat kävelemään, sillä mäki  oli niin jyrkkä.

Lautelan Uutelan talosta oli vuokrattu kamari, jonne perhe asettui.  Talo oli lähellä Lindenin sepän pajaa. Sepän pappa oli jo  aikaisemmin hakenut Salosta hevoskuormallisen perheen tavaroita.

Elettiin kapinatalvea 1918. Terttilän ja Lautelan suunnalla oli  levotonta, murhattiin ja taisteltiin. Seppä oli kuitenkin kaikille  tärkeä. Pajassa kengitettiin niin punaisten kuin valkoistenkin hevosia. Joku pajassa oli sanonut, että: ’’Seppä tapetaan  viimeiseksi.’’

Huhtikuussa tilanne kärjistyi niin, että ammuskelua alkoi kuulua  vähän joka puolelta.Eeva joutui pakenemaan neljän lapsensa kanssa ensin peltojen yli  ja  sitten metsään. Seitsemän kilometrin päässä keskellä metsää oli Kiimassuon maatalo, josta he saivat turvapaikan useiksi päiviksi.  Vielä sinnekkin kuului konekiväärien äänet. Kiimassuosta  palattuaankin Eeva ja lapset joutuivat piileskelemään öitä sepän  riihessä. Päivisin oltiin ammuntaa paossa Sepän perunakuopassa  talon alla.

Kun sitten suurimmat taistelut olivat ohi alettiin käydä  oikeudenkäyntejä, jonne Eevakin oli määrätty tuomioistuimen  eteen. Häntä syytettiin siitä, että oli rukoillut punaisten puolesta. Kun Eeva astui vastaamaan teoistaan, kysyttiin, oliko hän rukoillut  punaisten puolesta? Eeva vastasi: ’’Jumala ei ole sodan Jumala vaan

rauhan ja rakkauden Jumala ja kaikkien puolesta rukoillaan,  niidenkin, jotka eivät totuutta ja oikeutta ymmärrä.’’ Hänelle  sanottiin ’’Olkaa hyvä ja poistukaa.’’

Ruokaa ei tahtonut saada mistään. Eevan oli keksittävä korvikkeita  niin leipään kuin kahviinkin. Moni kuoli nälkään ja espanjankuume  täydensi nälän tuhoja. Puutostaudit iskivät. Eevaltakin putosivat kaikki hampaat. Perhe kuitenkin selvisi tästäkin koettelemuksesta  ilman kuolemia.

Eevan äiti Marjaana pyysi Eevaa perheineen asumaan Lehtimajaan.  Juho teki sepäntöitä Lindenin pajassa. Marraskuussa 1918 heille syntyi viides lapsi. Sairaalan hoitaja oli sanonut, että: ’’Tästä  lapsesta tulee onnellinen, koska kastemaljavesi lisätään lapsen  kylpyveteen.’’

Vuodesta 1919 alkaa Eevan ja Juhon perheen vaiheet Kiikalassa.  Ostettiin Hirvelän kylän keskustasta Santalan paikka. Sinne  rakennettiin paja ja sähkötkin saatiin laajennettuun asuintaloon.  Vuonna 1920 oli taas muutto edessä Röysynkulman Päivärintaan  vuokralle. Muuton jälkeen Eeva-äiti teki perunapuuroa. Se oli herkkuruokaa ja nautittiin kirnupiimän kanssa. Juho jatkoi  sepäntöitä Santalassa. Päivärinnassa heillä oli lehmä, kanoja ja  naapurin lahjoittama lammas, joita Eeva ja lapset hoitivat.

Paikkakuntalaisilla oli tapana tulla Päivärintaan. Silloin Eeva soitti  urkuharmoonia ja Juho säesti viululla tai sitralla ja lapset lauloivat  kauniita lauluja harpunsävelistä. Elokuussa syntyi kuudes lapsi.

Santalan myynnin jälkeen ostettiin Korpilon peni maatila, joka  sekin oli Röysynkulmalla. Korpiloon rakennettiin paja, sauna ja  navetta. Eeva-äidiltä riitti aina aikaa lapsille. Hyvin usein hän luki  ihmeellisiä tapahtumia raamatusta.

Yhtenä päivänä lapsen käden päälle tuli kova kipu ja siinä oli kaksi  jälkeä. Äiti sanoi, että siinä oli käärmeen pistos. Hän painoi huulensa pistoskohdalle, imi ja sylki pois, imi ja sylki saadakseen  myrkyn pois. Äidin huulet puutuivat, mutta lapsi ei tullut kipeäksi käärmeen pistoksesta.

Syksyisin syötiin runsaasti sieniä. Äiti-Eeva tunsi kaikki sienet.  Hän keitti ja ryöppäsi ne taitavasti. Sienet syötiin aina keitettyinä,  niitä ei koskaan paistettu.

Korpilon aikana Eevalle ja Juholle syntyi kolme lasta, joista yhdet  kaksoset. Nyt lapsia oli syntynyt kahdeksan, joista yksi oli kuollut. Kaksosten synnyttyä isä ihmetteli, otti lapsia syliinsä vuorotellen.  Äiti antoi rintaa vauvoille. Kun hän istui tuolissa, imi toinen vauva  toista rintaa ja toinen toista. Parin päivän kuluttua äiti tuli  kuumeeseen. Kaksoset eivät saaneet enää rintamaitoa. Diakonissa  Maiju tuli katsomaan äitiä ja sanoi, että hän oli saanut  synnytyslaitoksella bakteerin, joka aiheutti lapsivuodekuumeen. Sairaus oli hyvin vakava. Diakonissa hoiti äitiä. Äidin voimat  heikkeneivät äkkiä. Eevan elämä häilyi kuoleman ja elämän välillä  kuusi viikkoa. Isä-Juho rukoili äidin vuoteen vieressä joka päivä ja sanoi: ’’Nyt on rakkain alttarilla, Sinä et saa kuolla vielä.’’ Eeva  alkoi hitaasti toipua.

 

Korpilossa paloi Juhon paja. Sanottiin, että joku viinamies oli sen  pistänyt palamaan tahallaan, koska Eeva oli kova raittiusihminen.

 

 

 

 

Korpilossa ollessaan Juho oli saanut asiakkaaltaan viinapullon ja oli siitä juonut. Eeva sanoi, että: ’’Älä ota enää.’’ Silloin kahvipannu heilahti ilmassa äidin kasvoja kohti. Isku oli kova. Äiti lähti  kamarin puolelle lapsi sylissään. Me kaikki lapset peljästyimme  kovin. Olimme ihan hiljaa, pelkäsimme isää. Myöhemmin illalla kuultiin äidin sanovan isälle: ’’ Minun ei tarvitse kestää tälläistä.  Minulla on virkani ja otan opettajantoimen heti kun saan.’’   Joulukuussa 1923 myytiin Korpilo.

Eeva sai viransijaisuuden Someron Ollilan kansakoulusta 1924 ja  meni sinne neljän pienimmän lapsen kanssa. Isommat lapset kävivätkoulua Hirvelän Sepällä. Edelleen Eeva toimi viransijaisena  Tammelan Kaukjärven koululla isoäiti ja neljä lasta mukanaan.

Vuonna 1924 huhtikuussa Eeva ja Juho ostivat Töyrälän paikan  Kiikalan Rekijoelta. Paikan nimeksi tuli Majamaa. Siellä  kunnostettiin asuinrakennus ja tehtiin paja sekä navetta että kanala. 

 

Opettajan kuolemantapauksen johdosta Eevaa pyydettiin Uuden-Hirvelän kouluun opettajaksi. Sinne muuttivat Eeva, isoäiti  Marjaana ja viisi lasta.

Elokuussa vuonna 1925 Eeva synnytti yhdeksännen lapsensa. Sillä  hetkellä vanhempia lapsia oli elossa kuusi. Synnytystä seurasi väsymys. Äiti ja lapsi tuotiin Majamaahan ja sitä hoiti kätilö isoäiti  Marjaana. Marjaana siunasi lapsen. Onneksi lapsi oli kiltti ja  hymyili melkein aina. Isä-Juholla oli sepän työn lisäksi monia muita toimia. Mm toiminta pienviljelijäyhdistyksessä perustamassa ja konsultoimassa, kuivuri- ja radiokauppiaana. Marraskuussa kuoli  isoäiti Marjaana. Hänen auttavat kätensä poistuivat perheen  keskeltä, varsinkin lasten hoidossa. Suru oli suuri.

Vuonna 1926 Eeva ja Juho päättivät hankkia suuremman maatilan,  jotta lapsilla olisi mahdollisuus tehdä työtä kotona. Vuoroon tuli Rekijoen keskustasta Saloon päin oleva Haapalinna. Tilalle  rakennettiin tavan mukaan paja. Sepän työt olivat muotoutuneet  kengitysten ja reenjalasten lisäksi maatalouskoneiden kokoamiseen.

 

Lisätuotteeksi oli muodostunut hunajantuotanto laitteineen sekä  kananmunien haudontalaitteet. Lieneekö näillä laitteilla ollut se  alkusysäys Kiikalan kanojen lisäystuotantoon ja kanojen munittamiseen myyntiin. Kanataloudesta tuli Kiikalan naisten  tulonhankinta. Melkein joka huushollissa oli enemmän tai  vähemmän munivia kanoja, joita emännät hoitivat ja saivat omaan kukkaroon rahaa. Perustettiinhan Komisuolle Suomen  ensimmäineen jalostuskanalakin; naisen voimalla sekin.

Kiikalan kirkkoherra HJ Alve oli pyytänyt Eevaa pitämään  pyhäkoulua. Rekijoen Kalkkilan talo oli se paikka, johon  kokoonnuttiin joka sunnuntai. Erään kerran tytär, jolla oli  kyttyräselkä, tuli koulusta kiusattuna vammastaan. Eeva-äiti oli  taitava lohduttamaan lapsiaan: ’’Ei ymmärtämättömien puheista saa pahoittaa mieltään.’’ Äiti kiersi kätensä tyttären ympärille ja rutisti  hellästi. Miten paljon hän rakastikaan tätä lasta. Hän olisi itselleen ottanut tämän kyttyrän ja antanut terveyden tyttärelle, jos se vain  olisi ollut mahdollista.

Turussa pidettiin Evankeliumiyhdistyksen juhlat, jonne Eevan teki  mieli mennä. Vanhat kengät olivat niin risat, ettei niitä enää voinut  laittaa jalkaan. Lautelan Vaaramäestä hän sai lainata kenkiä.  Salossa piti viedä sormukset lainakonttoriin, että sai maksettua  Turkumatkan. Matka oli virkistävä. Myöhemmin hän lunasti sormukset takaisin.

Perheen nuorimies oli sairastunut sotaväessä sikotautiin ja  makasi Turun sotilassairaalassa kovassa kuumeessa. Kotona  rukoiltiin pojan paranemista. Kuume oli muuttunut  keuhkokuumeeksi. Soitettiin äiti katsomaan häntä. Äiti lähti heti. Äidin saapuessa sairaalaan, hoitaja ilmoitti, ettei poika jaksa enää  paljon puhua. Eeva tutki pojan ja totesi, että koko alavartalo oli  aivan kylmä, ylävartalossa taas kova kuume ja hengitys oli vaikeaa.  Äiti aloitti heti hieronnan. Hän kasteli pellavapuuhkeen, hierosi ja  hankasi sillä ja sen jälkeen kuivalla pyyhkeellä. Monen tunnin  hieronnan jälkeen veri alkoi kiertää ja elämäntoivo kirkastui ja  kuume hävisi.

 

Parin päivän jälkeen Eeva saapui kotiin jossa tytär oli sairastunut  keuhkokuumeeseen. Tällä kertaa hoitaminen ei auttanut. Tytär tiesi kohtalonsa ja sanoi: ’’Siellä soi niin kauniisti. Äiti minä lähden  taivaaseen. Sanokaa isälle terveisiä, että isä ei saa itkeä ja surra.’’  Tytär haudattiin Kiikalan kirkon hautausmaalle.

Juho joutui muille takaamiensa lainojen tähden talousvaikeuksiin ja  vuonna 1932 piti Haapalinna myydä pois. Omistuksessa ollut ja jo  myytynä ollut Vehkaoja eli Vasama tuli takaisin Salakareille.  Vasama oli Haapalinnan naapuritila. Vasamaan rakennettiin navetta, kanala, sauna ja aitta. Kulkeville köyhille Vasamassa, joka oli maantien vieressä, annettiin yösija ja ruokittiin. Eeva oli  hyväntekijä mieleltään. Hän halusi käydä katomassa sairaita ja  vanhuksia. Heitä hän lohdutti ja virkisti raamatun sanalla ja hengellisin lauluin.

Eeva ja Juho olivat sukurakkaita. Sukua oli levinnyt pitkin  Suomenniemeä ja vierailuja tehtiin ja vierailijoita tuli. Karjalohjalla  oli Eevan Fredrik-isän veli Vilho Heinonen myös nahkurina. Eeva-tyttärensä kanssa hän vieraili nahkurin verstaalla Karjalohjalla.  Sinne matkattiin linja-autolla useasti sitä vaihtaen. Perillä Eevalla  oli setä-Heinosen kanssa paljon puhuttavaa. Valkoisten lakanoiden  välissä vietetyn yön jälkeen mentiin nahkurin verstaalle ja siellä  tytär sai sovittaa varsikenkiä, jotka hän sai onnellisena omakseen.

Vuonna 1935 Eeva sai viransijaisuuden kansakouluun Muurlassa.  Seuraava sijaisuus oli Suomusjärven Salitun koulussa. 1938 oli vuorossa Mouhijärven Peltolan koulu, sitten Ruskolle kansakoulun  opettajaksi, Lestijärvelle, Niemisjärvelle. Sieltä tuli äkkilähtö, kun oltiin aivan Neuvostoliiton rajan tuntumassa ja sieltä yllättäen  vuonna 1939 hyökättiin. Alkoi kylmä matka ensin kuorma-auton  lavalla ja sitten junalla Tampereelle. Tampereelta Eeva ja tytär tulivat Kiikalaan. Sormien välissä oli vielä reissulta saatua syyhyä. Se parani vasta kun Kiikalan apteekista saatiin kreoliinia.

Vuonna 1940 perhe muutti Kiikalan Vasamasta Someron  Pälikönkulmalle. 1942 Eeva lähti opettajaksi Loimaalle Joenperän  kouluun. Sieltä Kuhmon Tikkasen kouluun. Seuraavaksi Piippolaan.

Somerolla äiti-Eeva oli lähtenyt lypsämään lehmää ja kun hän tuli  takaisin, olivat isä-Juhon tuskat päättyneet. Mainen matka oli ohi. Vuosi oli 1944, kun Juho Salakari kuoli 53 vuoden ikäisenä  keuhkotaudin uuvuttamana Somerolla.

Pari vuotta Juhon jälkeen Eeva kirjoitti tyttärensä musitokirjaan runon:

 

Syrjäinen metsäkylä leppoisa Lautela.

Sieltä on muistoni pyhät lapsuuden vuosilta.

Siellä lepikkorantaan, monasti kiiruhdin,

kiveltä toiselle hypin pilvien varjoja tähyilin.

Taas kuvalle kalvossa veden tytön kutreja

nähdessäin sain hymyillä,

miksi miksi elo niin kuumaa olla voi.

Vieri vuodet kuin virta rakas.

Polut veivät ohitse sen,

ja viitisen vuoden takaa olin taasen rannalla sen.

Jo kolmisentoista vuotta rannalla Terttilän tuon

poimin lemmenkukkia noita sain seppelen otsallein.

Nyt kaltailta tutun tienoon taas polut pajalle vie,

soi alasin sama siellä min soitto mun muistoihin vie.

On ystävä täältä mennyt Isän ylhäisen istuimen luo.

Siellä heläjää kirkkaasti kannel.

Milloin Isä mun sinne vie.

Eeva kertoi vanhoista tapahtumista mielellään. Marjaana-äidistään  hän kertoi lämmöllä. Eeva luki paljon. Runoja hän kirjoitti  harvemmin. Hän ymmärsi myös vanhan kulttuurin arvon ja oli mm  alkuunpanija Riutan torpan suojeluhankkeelle. Torppa siirrettiin  myöhemmin Joensuun kylään Jaatilanjoen rannalle Koskelle vievän  tien tuntumaan. Eeva kävi laajaa kirjeenvaihtoa eri puolelle  Suomea. Hän oli harvinainen ihminen, kokonaan omaa laatuaan. Hän osasi nähdä asiat tärkeysjärjesyksessä: sielujen pelastus oli  tärkeintä. Suuren lapsiperheen kanssa hän joutui elämään vaatimattomissa oloissa. Kuitenkin hän oli valmis aina auttamaan  toisia ihmisiä. Hän oli lohduttaja ja julistaja. Hänestä säteili hyvyys  ja valo.

1960-luvun puolivälissä Eeva oli alkanut 

sairastella.Tammikuussa1966 hän sai sairaskohtauksen. Vielä hän  ehti juhlimaan lastenlastensa häitä, mutta joutui sairaalaan. Eeva kuoli vuonna 1970 Helsingissä 90-vuotiaana. Hänet on haudattu  Someron kirkkomaalle.

Eeva oli Kiikalassakin monin tavoin vaikuttanut vahvan  sydämensivistyksen omannut nainen. 

 

Isoäiti Marjaana Wirtanen os  Aulen (1846 - 1925) on haudattu Kiikalan kirkon hautausmaalle.

(Tämä kirjoitus on poiminta kirjasta ’Rentukkaseppele’, jonka on kirjoittanut Eeva Salakarin tytär Ilona Salakari-Arvola.)