Naisten kaksoismurha Kiikalan Rasvalan Ylhäsissä

 

 

 

 

Kahden naisen ja heidän veljensä murhat Kiikalan Rasvalan Ylhäisin talossa: 

(lähde Mikko Moilanen) 

 

Mikko Heikinpoika  Talokkaan poika, talokkaan vävy syntynyt 26.8.1780 Halikko, Märy Seppälä. Tapaus Kiikala, Rasvala Murha.        Mestattiin 29.4.1805  Kiikalan Rasvalan Teilinummella.   

Lokakuussa 1764 vietettiin häitä Halikon Märyn kylässä Seppälän kruununtilalla. Heikki Juhonpojan vanhin tytär Kaisa Heikintytär pääsi naimisiin, ja samalla talo sai vävyn. Sulhanen Heikki Yrjönpoika oli syntynyt Noukilan kylässä ja tienannut leipänsä rengintöillä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin vävystä tuli Seppälän seuraava isänsä. Siinä sivussa hän ennätti hankkia vaimonsa kanssa puolenkymmentä lasta, joista järjestyksessä neljäs syntyi elokuussa 1780 ja sai kasteessa nimen Mikko Heikinpoika. Hänestä tulisi tämän tarinan päähenkilö.

Heikki Yrjönpojan vanhin tytär Stiina Heikintytär meni naimisiin kesällä 1781, ja näin Seppälän kruununtila sai jälleen Heikki-nimisen vävyn. Tämä Heikki oli kotoisin Uskelan pitäjän Raatalan kylästä, ja hän tulisi vuorostaan nousemaan talon isännäksi. Seppälä oli ollut aikanaan Halikon komppanian kapteenille ositettu 7/12-manttaalin kruununtila, mutta sittemmin lunastettu asukkaiden omistamaksi verotilaksi.

Mikko Heikinpoika oli 14-vuotias, kun hänen isänsä kuoli. Poika varttui aikuiseksi kotitalossaan, kunnes parikymppisenä muutti muualle ja alkoi puskea rengintöitä. Viimeisen kerran Mikko kävi kotoaan käsin Halikon kirkossa maaliskuussa 1801, kun osallistui ripille ja ehtoolliselle yhdessä leskiäitinsä ja nuoremman veljensä Juhon kanssa.

Nuorimies alkoi suunnitella naimisiinmenoa. Kun saisi jostain muijan, elämä voisi asettua uomiinsa. Mielitietty löytyikin ja vieläpä kotikylältä. 22-vuotias sotilaan tytär Anna Liisa Jaakontytär Toivilan kylästä palveli syksyllä 1800 piikana pitäjänapulainen Johan Fredrik Sevonin luona Märyn kylässä. Näpsäkkä tyttöihminen omasi kelvollisen tietouden kristinopista, käyttäytyi siveästi ja saattoi esteittä nauttia autuuden välikappaleita. Mikko Heikinpoika alkoi seurustella piian kanssa, eikä aikaakaan, kun he jo kihlautuivat. Vihille menon ajankohtaa ei kuitenkaan vielä toistaiseksi sovittu.

Vuotta myöhemmin molempien palveluspaikka vaihtui. Mikko meni rengiksi Häntälän kylän rustholliin, ja Anna Liisa siirtyi palkolliseksi Halikon pappilaan.

Häntälän rusthollia isännöi rykmentinkirjuri Erik Wennerqvist. Hän oli Halikon entisen nimismiehen poika ja itsekin hoitanut nimismiehen tehtäviä ennen pestautumistaan Turun jalkaväkirykmenttiin. Kirjurin perheeseen kuului vaimo Ulrika Eleonora Andersin ja neljä alaikäistä lasta. Rustholli tarvitsi runsaasti palvelusväkeä. Pihapiirissä ja vainioilla työskenteli samaan aikaan puolenkymmentä renkiä ja toinen mokoma piikoja.

Mikko Heikinpoika tyytyi yhden vuoden palveluskauteen, vaikka hän olisi halutessaan voinut jatkaa pitempäänkin. Rusthollin isäntäpariskunnan silmissä renki näyttäytyi huomattavan työteliäänä ja oma-aloitteisena, ja mikä parasta: Mikko Heikinpoika oli lupsakka luonne ja käytökseltään siivo.

Häntälän talon ja Halikon pappilan väliä kertyi linnuntietä mitaten alle viisi kilometriä. Tuo taival ei ollut ylivoimainen eikä hankaloittanut kihlaparin seurustelua. Lempiväisten välille ilmaantui kuitenkin kitkaa muista syistä. Kun Anna Liisa Jaakontytär oppi tuntemaan Mikko Heikinpojan paremmin, hyväntahtoisen ulkokuoren alta paljastui kylmyyttä ja tunteettomuutta. Ensi-ihastuksen jälkeen läheisyyden tunne kaikkosi, eikä morsian tuntenut aitoa rakkautta sulhastaan kohtaan. Seurustelu muuttui vastenmieliseksi. Jos suhde jo kihlausaikana säröilee, millainen olisikaan avioliiton arki?

Anna Liisa purki pettymystään ulkopuolisille. Mikko Heikinpoika ärsyyntyi saatuaan siitä tietää, ja morsian sai kuulla kunniansa, kun he elokuun puolivälissä 1802 tapasivat pappilassa. ”Miksi sinä olet mennyt puhumaan minusta ihmisille pahaa”, moitiskeli Mikko. ”Kihlaus on purettava mitä pikimmin”. Morsian ilmoitti suostuvansa, mutta vaati hyvitykseksi sovintorahoja 33 riksiä. Tämä löi rengin ällikällä: summa ylitti kirkkaasti palvelusväen vuosipalkan ja sillä rahalla saattoi helposti ostaa pari lehmää. Sulhanen nikotteli aikansa mutta ei uskaltanut mitään luvata.

Ei kulunut pitkiä aikoja ennen kuin Anna Liisalle selvisi syy siihen, miksi Mikko Heikinpojan tunteet häntä kohtaan kylmenivät ja miksi mies halusi hänestä eroon. Kotitaloonsa uudestaan palannut nuorimies oli pyöritellyt peukaloitaan jonkin aikaa ja mietiskellyt, mihin ryhtyisi seuraavaksi. Hänen korviinsa oli kantautunut uutisia naapuripitäjän puolelta Kiikalan Rasvalan kylästä: Ylhäisten talon tytär Stiina Eliaksentytär oli juuri tullut naimaikään ja haeskelee itselleen elämänkumppania. Mikko Heikinpoika sai päähänsä kuningasajatuksen: kyllä hänkin voisi talontyttärelle kelvata. Ylhäisten isäntä kuulemma väistyy kohtapuoliin syytingille, eikä hänellä ole omaa poikaa, jolle luovuttaisi talon ohjakset. Mikko Heikinpoika alkoi unelmoida, että hän vielä jonain päivänä isännöi tuota puolen manttaalin verotilaa.

Renki Kustaa Juhonpoika oli ensimmäisiä, jolle Mikko aikeensa paljasti: Ylhäisten talon tyttärestä tulisi hänen vaimonsa. Talo siirtyisi hänen omistukseensa heti sen jälkeen, kun hän maksaisi appiukkonsa velat. Naimakaupan tulisi toki edetä vanhojen perinteiden mukaisesti. Hän pyysi puhemiehekseen renki-Kustaata sen vuoksi, että tämä oli Ylhäisten talonväen hyvin tuntema. Eikö Kustaa voisi käväistä Rasvalan kylässä kopaisemassa kepillä jäätä? Puhemiehen rooliin kuuluisi se, että hän ensin kehuskelisi Mikko Heikinpoikaa niin paljon kuin osasi ja sitten pyytäisi isäntä Elias Yrjönpojalta Stiina-tyttärensä kättä. Mikko lupasi antaa rengin käyttöön Seppälän talon hevosen, jolla matkanteko sujuisi joutuisasti.

Renki-Kustaa suostui auttamaan miestä mäessä. Eräänä syyskuun sunnuntaina renki hyppäsi hevosen selkään ja lähti ratsastamaan kohti Rasvalan kylää, jonne kertyi matkaa alun kolmatta peninkulmaa. Reissu kannatti, sillä puhemies onnistui tehtävässään mainiosti. Ylhäisten isäntä Elias Yrjönpoika myöntyi naimaehdotukseen – jopa yllättävän helposti. Tuleva vävy saisi isännyyden heti sen jälkeen, kun maksaisi kaikki tilaa koskevat velat ja ulosteot sekä sitoutuisi elättämään appivanhemmat heidän kuolemaansa saakka. Tytär Stiina Eliaksentytär lupautui ottamaan Mikko Heikinpojan aviomiehekseen. Isäntä kehotti puhemiestä viemään sulhasehdokkaalle terveiset, että tämä voisi tulla käymään Rasvalassa vaikka saman tien. Asia on hyvä panna jalakselle viivyttelemättä.

Kului vajaa viikko, ja Mikko Heikinpoika istuskeli Ylhäisten tuvassa hieromassa tuttavuutta tulevan appiukkonsa ja 17-vuotiaan Stiina Eliaksentyttären kanssa. Kihlaus vahvistettiin molempien osapuolten kesken jo ensinäkemältä. Nimismies Adam Gustav Tenlén laati viralliset asiakirjat tilan omistussuhteiden järjestelystä, ja todistajat raapustivat kontrahtiin puumerkkinsä. Mikko Heikinpoika oli ottanut mukaan lankonsa eli Seppälän isännän Heikki Juhonpojan. Miehiä kestittiin Ylhäisissä kihlakemujen merkeissä seuraavaan päivään saakka.

Kotiinsa palannut Mikko Heikinpoika ei salannut tyytyväisyyttään. Hän jopa puhkui innostusta: ”Ylhäisten tila on jokseenkin rappiolla, mutta se ei haittaa. Minä olen terve ja vankka nuorimies ja tulen laittamaan kaiken kuntoon. Stiina on toki vielä nuori ja kovaan työhön tottumaton, mutta hänestä kouliutuu aikaa myöten urhea raataja”.

Kuulutusten saaminen teetti ylimääräistä vaivaa. Syy piili siinä, että Mikko Heikinpoika ei ollut hoksannut purkaa aiempaa kihlaustaan. Halikon kirkkoherra Bengt Jakob Ignatius sai kuulla Anna Liisa Jaakontyttäreltä, että tämä on edelleen Mikko Heikinpojan laillinen morsian. Kirkkoherra suostuisi kirjoittamaan avioliittoa varten vaadittavan esteettömyystodistuksen vasta sen jälkeen, kun kihlaus Anna Liisan kanssa olisi purettu ja Mikko maksanut vaadittavat sovintorahat. Mikko Heikinpoika koki joutuneensa puun ja kuoren väliin. Hän ei selviäisi muuten kuin rahalla. Niinpä Mikko ilmoitti Anna Liisalle taipuvansa sovintoon, ja hän maksoi tälle kirkkoherran läsnä ollessa nuo 33 riksiä.

Häitä vietettiin sulhasen kotona Märyn Seppälässä lokakuun viimeisellä viikolla 1802. Morsiuspari viihtyi toistensa seurassa hyvin, ja juhla sujui muutenkin mukavissa tunnelmissa. Tuore ukkomies jutteli vieraiden kanssa rennon oloisena. Muuan häävieras kuuli sulhasen murehtivan vain yhtä asiaa. ”Mistähän minä lienen saanut selkääni paiseen. Se alkoi vaivata jo Häntälässä ollessani, mutta on edelleen kivulias ja vuotaa visvaa. Ei meinaa millään parantua”.

Juhlakansan seassa – joskin vähän sivummalla – kuljeskeli myös Mikko Heikinpojan entinen kihlattu eli pappilan piika Anna Liisa Jaakontytär. Nähtiinpä hänet tanssilattiallakin, missä pyörähteli erään talokkaanpojan käsikynkässä. Mikko Heikinpoika ei koko illan aikana vaihtanut hänen kanssaan yhtä ainoaa sanaa.

Ylhäisten maakirjatalo Rasvalan kylässä kantoi maakirjanumeroa 2, ja siihen kuului kaksi savua. Millaista väkeä asui sillä puolella, johon Mikko Heikinpoika oli asettumassa vävyksi? Stiina Eliaksentytär oli isäntäpariskunnan lapsista vanhin. Sisarussarjaan kuului neljä nuorempaa lasta, joiden ikä vaihteli viiden ja kolmentoista vuoden välillä.

Häähumun leppoisat jälkimainingit ehtivät tuskin tyyntyä, kun ankea arki astui tilalle ja Mikko Heikinpoika joutui totisen paikan eteen. Kävi nimittäin ilmi, että Ylhäisten talon asiat olivat paljon pahemmassa jamassa kuin mitä vävyn oli aluksi annettu ymmärtää. Todellinen tilanne valkeni viimeistään siinä vaiheessa, kun velkojat iskivät kuin sudet Mikko Heikinpojan kimppuun. Kun vävy näki rästimaksujen määrän, hän alkoi heti katua naimakauppaansa vaikka vihillä käynnistä oli kulunut vasta muutamia viikkoja. Tuore ukkomies valitteli ulkopuolisillekin: ”Appiukon velat nousevat isommiksi kuin mitä minulle on uskoteltu. Velkojia kulkee joka suunnalta vaatimassa rahaa – miten minä tästä kaikesta selviän”.

Taloushuolet eivät olleet ainoa asia, mikä Mikko Heikinpoikaa murehdutti. Stiina Eliaksentytär ei kyennyt täyttämään miehensä toiveita avioelämässä. Ei vaikka vaimo ”alistuvana luonteena koetti seurata puolisonsa tahtoa ja käskyjä”. Stiina tuli huomaamaan saman minkä pappilan piikakin: Mikko kohteli häntä välinpitämättömästi ja kylmäkiskoisesti. Mies suutahti herkästi ja moitiskeli vaimoaan milteipä mistä asiasta tahansa. Kiihtyneessä mielentilassa miehen silmät paloivat vihasta niin, ettei Stiina uskaltanut katsoa häntä edes kasvoihin.

Kuukausi vihillä käynnin jälkeen Stiina Eliaksentytär purki tuntojaan naapurin emännälle. Valitteli kenkien puutetta: hänellä ei ole muita jalkineita kuin ne, joita käytti hääpäivänään. Niitä hän ei enää uskalla käyttää, koska pelkää miehensä siitä suuttuvan. Muutama päivä aiemmin oli tuli päässyt karkuun Ylhäisten saunassa, paloa sammuttamaan oli rientänyt väkeä myös naapurista. Mikko Heikinpoika oli haukkunut vaimoaan ”saatanan lehmäksi”, syyttänyt tätä tulen irti pääsemisestä ja uhannut lyödä tämän hengiltä.

Ylhäisten vävystä oli kertaheitolla tullut katkera mies. ”Miten minä voisin päästä ikävyyksistä eroon ja mahdollisimman pian?” Pakkomielle jäyti sielun syövereitä päivä päivältä enemmän, ja ajatukset saivat yhä synkempiä sävyjä. Lopulta ratkaisu tuntui löytyvän: hän myrkyttäisi vaimonsa hengiltä. Muuta keinoa ei ole. Vain sillä tavalla hän voisi lähteä talosta ja jättää velanmaksut muiden hoidettaviksi. Jos hän toimisi viisaasti, kuolemantapaus tulkittaisiin kulkutaudin tuottamaksi.

Marraskuun loppupuolella Mikko Heikinpoika meni käymään erään merisotilaan torpassa Halikon Nummen kylässä. Hän ilmoitti olevansa naapurinsa asialla ja kysyi, löytyisikö torpasta sievettä eli typpihappoa. ”Naapuri kärsii paiseista ja uskoo vakaasti, että tuo aine voisi vaivat parantaa – onhan sitä käytetty lääkkeenä ennenkin”. Sotilas uskoi tutun miehen puhetta ja lorautti typpihappoa pullonpohjalle sormen vahvuuden verran. Enempää ei torpasta löytynyt. Mikko vei pullon Ylhäisten taloon ja laittoi sen roikkumaan asuintuvan seinälle. Hän ei kertonut talonväelle, mitä pullo sisältää – ja samalla hän kielsi, ettei kenelläkään ole lupa siihen koskea.

Loraus typpihappoa ei Ylhäisten uudelle isännälle riittänyt, vaan lisää oli jostakin saatava. Seuraavan viikon aikana Mikko onnistui täydentämään myrkkyvarastoaan kahdella pullolla, joista toisessa oli suolahappoa ja toisessa suolahapon, natriumkloridihapon ja rikkihapon sekoitusta.

Mistä Mikko Heikinpoika sai myrkytysajatuksen päähänsä? Vastaus voisi löytyä Stiina Eliaksentyttären selonteosta, jonka hän antoi miehelleen koskien anopin taannoista sairastelua ja sen lääkitsemistä. Stiinan äiti Anna Juhontytär oli pitemmän aikaa sairastanut syöpää. Rintaan pesiytynyttä tautia oli hoidettu niin sanotulla espanjanvihreällä eli kupariasetaatilla. Sisäisesti nautittavaksi aine ei ollut tarkoitettu, eikä sitä sillä tapaa Ylhäisten talossa käytettykään. Ainetta sekoitettiin viinaan ja seosta siveltiin kehon ulkopuoliseen syöpäkasvaimeen. Kun lääke ei vaivaa parantanut, potilaan vointia koetettiin helpottaa hieromalla kasvainta ruusuöljyllä ja nk. ”tyyriläisellä öljyllä”. Vaimonsa puheita kuunnellut Mikko Heikinpoika saattoi hoksata, että sisäisesti nautittuina noista aineita tulee myrkkyjä. Myrkyttäminen ei ollut tuon ajan Suomessa mitenkään harvinainen keino saada toinen ihminen hengiltä. Lienee varmaa, että Mikko Heikinpoikakin oli siitä tietoinen.

Edellä mainitut syövyttävät hapot soveltuivat salamurhan tekoon silti huonosti. Vaikutus oli taattu, mutta millä tavalla saada myrkky ujutetuksi ruuan tai juoman mukana uhrin elimistöön? Kitkerä ja karvas maku paljastaisi myrkyn heti ensimmäisestä suupalasta tai juomahörpystä lähtien. Asiaa tarkemmin pohdittuaan Mikko Heikinpoika päätyi siihen, että hän ei uskalla edes kokeilla näitä aineita. Mistä sitten saisi hajutonta ja mautonta myrkkyä?

Ensimmäisenä adventtisunnuntaina 28. marraskuuta Mikko Heikinpoika seisoskeli Halikon kirkonmäellä ja odotti jumalanpalveluksen päättymistä. Hän tiesi, että kirkossa veisailee muun kristikansan seassa rykmentinkirjuri Wennerqvistin rouva Ulrika Eleonora Andersin. Mikko halusi päästä puheisiin entisen emäntänsä kanssa. Mies oli saanut vihiä siitä, että Häntälän rusthollistakin löytyisi myrkkyainetta.

Kirkkoväki purkautui pyhätön ovesta ulos. Mikko Heikinpoika asteli rouvan luokse ja alkoi valehdella hänelle päin näköä. Ilmoitti olevansa appiukkonsa asialla: Elias Yrjönpoika toivoisi saavansa pienen määrän myrkkyä vaimonsa syöpätaudin ja mätäpaiseen hoitamiseen. Rouva Wennerqvist kuunteli ja lupasi auttaa, kunhan ensin mentäisiin Häntälään. Siellä Mikko pääsi heti päivällispöytään. Ruokailun jälkeen rouva meni koluamaan komeroitaan ja jotain ainetta löysikin. Hän kääräisi pari vaaleaa herneenkokoista nokaretta paperin sisälle, sujautti käärön eteisessä Mikon kouraan ja neuvoi käyttämään ainetta hyvin varovasti, sillä se on tappavaa myrkkyä väärin käytettynä. Pulveria tuli laittaa haavan päälle vain vähän kerrallaan. Sillä tavalla mätähaava ajan myötä paranee ja kuivuu.

Seuraavan päivän eli maanantain Mikko Heikinpoika vietti kotitalossaan Seppälässä: oli lankonsa apuna jauhamassa jyviä tuulimyllyssä. Tiistaipäivä taas kului Uskelan käräjillä. Vasta keskiviikkona mies palasi Ylhäisten taloon, missä sai heti kuulla suru-uutisen: 45-vuotias anoppi oli juuri siirtynyt manan majoille.

Viikon päivät oli kulunut siitä, kun Mikko Heikinpoika kävi hakemassa arsenikkia Häntälän rusthollista. Oli aika tehdä seuraava siirto, jotta salamurhahanke onnistuisi. Tämä siirto merkitsi myrkkyjauheen vähittäistä annostelua ruokaan ja juomaan, ja jotta epäilykset eivät heräisi, liikkeelle on laitettava huhupuhe siitä, että Ylhäisten talonväki sairastaa ankaraa vatsatautia.

Mies meni käymään taannoisen puhemiehensä renki-Kustaan luona tämän palveluspaikassa. Renki ja muu talonväki saivat kuulla katkeraa vuodatusta, missä päällimmäiseksi nousi Ylhäisten talon velkataakka. ”Voi sitä raukkaa, joka astuu sisälle pakaritupaani. Hän ei saa sieltä lämmintä leipää, niin vähissä ovat talon ruokavarat”. Ylhäisten taloon kuului muitakin murheita. Anoppi oli juuri saateltu hautaan, ja kaiken kukkuraksi vaimo makaa sängyn pohjalla pahan taudin kourissa. ”Stiina on niin huonossa kunnossa, että oksentaa kaiken suuhun panemansa – edes vesi ei tahdo pysyä sisällä”. Vaikerointia kuunnellut talon vanhaemäntä lausahti: ”Voi voi, kunhan vaimosi ei vain kuolisi”. Mikko töksäytti vastaukseksi: ”Voisi kai hänkin kuolla Jumalan nimessä. Pääsisinpä minä niistä vastuksista, joita tielleni koko ajan kasataan. Voisin siitä hyvästä antaa pari riksiä Kiikalan pitäjän köyhille”.

Toisena päivänä Mikko Heikinpoika kertoi vaimonsa sairastumisesta eräälle naapurin miehelle ja kuittasi asian lopuksi: ”Vaikka Stiina joutuisi haudan lepoon, siinä on yksi hyväkin puoli – ainakaan meiltä ei jäisi lapsia suremaan äitinsä poismenoa”. Naapurin piialle Mikko hymähti: ”Jos Stiina sattuisi kuolemaan, ottaisin sinut vaimokseni”. Stiina Eliaksentyttären taudin alkuperää arvailtiin, mutta mitään varmaa ei osattu sanoa. Kukapa olisi tiennyt, että typpihapolla terästetty ruoka jo syövytti vaimon sisuskaluja.

Juhla-aika lähestyy, ja eletään lauantaipäivää 18. joulukuuta. Ylhäisten talossa on koolla koko asujaimisto. Stiina Eliaksentytär potee jatkuvaa huonovointisuutta. Tänä päivänä ruuanlaitosta huolehtivat miehet, sillä talon piika on käymässä muualla. Vanhaisäntä Elias Yrjönpoika pyöräyttää väelle aamupuuron. Iltapäivällä kauhan varteen tarttuu Mikko Heikinpoika. Hän keittelee siivilöidystä maidosta vaimolleen maitovelliä ja vaivihkaa ripottelee kattilaan arsenikkia. Ylimääräinen maito kannetaan pöytään yleisesti juotavaksi. Maitovelliä lusikoi suuhunsa vain Stiina Eliaksentytär.

Myrkky tekee tehtävänsä. Vaimo oksentelee ja saa iltapäivästä alkaen kouristuskohtauksia. Vatsanseutu näyttää turpoavan. Tuonen viikatemies saapuu maanantaina 20. joulukuuta. Vainajan molemmista sieraimista ja toisesta suupielestä valuu verta, mikä tuntuu oudolta. Avioliiton solmimisesta on kulunut vajaa kaksi kuukautta.

Pari päivää myöhemmin sama outo tauti iski kahteen Stiinan sisarukseen. Myrkkyruokaa olivat vahingossa nauttineet 11-vuotias Maria ja 5-vuotias Elias. Mikko Heikinpojalle sattui työtapaturma, sillä tarkoituksena ei ollut tappaa koko talonväkeä. Kattilan pohjalle oli jäänyt vähän velliä, jonka lapset olivat pistelleet suihinsa kenenkään huomaamatta.

Kun Stiina Eliaksentytär pestiin ja laitettiin käärinliinoihin, paikalla seisoskeli myös tuore leskimies. Hän käyttäytyi vallan toisin kuin surevan leskimiehen olisi pitänyt. Mies vaikutti jopa iloiselta tai ainakin huojentuneelta: ”Stiina kuoli juuri sopivaan aikaan, koska hänellä ei vielä ollut lapsia”. Samassa tuvassa makasivat Maria ja Elias pahoinvoivina ja oksennellen. Mikko viittasi heihin päin ja tokaisi: ”Kai nuokin tuosta kohta kuolevat”. Ja näin kävikin: Elias menehtyi ensimmäisenä joulupäivänä, Marian lähdön aika koitti tapaninpäivänä.

Vaimon poismeno ei näyttänyt Mikko Heikinpoikaa juuri hetkauttavan. Toki hän sonnustautui perinteiden mukaisesti eli mustiin vaatteisiin, mikä viestitti suruajasta. Joulunpyhät mies vietti synnyinkodissaan Märyn Seppälässä. Heti ensimmäisenä arkipäivänä hän alkoi järjestellä vaimonsa perunkirjoitusta. Sanoi olevansa helpottunut siitä, että pääsee pois Rasvalan kylältä ja voi jättää rappiotilan taloushuolineen omiin oloihinsa. Miehen mieliala vaihteli päivästä toiseen, mutta sisimpiä tuntojaan hän ei paljastanut. On luultavaa, että murharikos kaiveli mieltä ja syyllisyydentunto ahdisti omaatuntoa. Naapurin väki kuuli Mikon surkuttelevan, että oli tuhlannut rahansa appiukon velanmaksuihin. ”Taitaisi olla parempi, että laittaisin köyden kaulaani”, mies huokaisi.

Mikko Heikinpoika selitti naapureille ja kyläläisille, mihin Stiina-vaimo oli menehtynyt. ”Se oli tarttuva kulkutauti, joka ei säästänyt kahta sisarustakaan”. Eikä siinä kaikki, sillä joku tappava ruttotauti jyllää myös talon lehmikarjassa. Tämä kyllä pitikin paikkansa, kun vieraatkin saivat nähdä lehmien sairastavan. ”Niiden sonta on punaista, verensekaista ja haisee inhottavalle”. Lehmien sairastelu oli Mikolle mieleen, ja sitäkin hän paisutteli ulkopuolisille. Hän toivoi kuulijoissa vahvistuvan sellaisen mielikuvan, että Ylhäisten talo on joutunut kaikenlaisten kulkutautien tyyssijaksi. Mitä enemmän tautia, sitä vähemmän epäilyä myrkkymurhasta.

Tuli aika saatella haudan lepoon Ylhäisten talon kolme kuollutta. Mikko Heikinpoika eteni tässäkin kohtaa ripeästi. Haudat kaivettiin kirkkomaalla hyvissä ajoin auki ja vainajat vietiin Kiikalan kirkolle. Kirkkoherran kanssa sovittu siunausajankohta osui tammikuun toiselle päivälle.

Siinä vaiheessa asiat mutkistuivat. Nimismies Adam Gustav Tenlén sai kuulla äkillisistä ja erikoisista kuolemantapauksista ja päätti kieltää vainajien hautaamisen. Esitutkinta vahvisti epäilyn mahdollisesta rikoksesta. Lääkärin toimittama ruumiinavaus viittasi siihen, että kaikki kolme olivat kuolleet myrkytyksen seurauksena.

Mikko Heikinpoika vangittiin 15. tammikuuta. Hänen epäiltiin todennäköisin syin syyllistyneen kolmoismurhaan. Tutkinta Kiskon ja Kiikalan käräjillä kesti puoli vuotta ja vaati useita istuntoja.

Syytetty kiisti rikokseen langenneensa. Myrkkyä hänellä ei ole koskaan ollut, eikä hän ole sitä käyttänyt. Mikko väitti antaneensa vaimolleen vain ”tyyriläistä öljyä”. Kulkutauti jylläsi talossa ja tappoi asukkaita niin kuin muitakin Rasvalan kyläläisiä. Syytetty myönsi vain sen, että hän kävi hakemassa Halikosta sievettä, kun tarvitsi sitä oman paisetautinsa hoitamiseen. Oikeus oli saanut tietää, millä verukkeella syytetty sieveden sai. ”Miksi syytetty selitti olevansa naapurin isännän asialla, jos kerran halusi lääkettä itselleen?” Mikko Heikinpoika lienee odottanut tuota kysymystä, sillä vastaus tuli aikailematta: ”Minua hävetti vietävästi kertoa, että paise oli kaluni terskaosassa”. Oikeus olisi halunnut vilkaista syytetyn sukukalleuksia, mutta Mikko ei alkanut niitä käräjätuvassa esittelemään.

Mikko Heikinpoika kiisti senkin, että olisi kohdellut vaimoaan kovalla kädellä tai sättinyt – ainakaan pahemmin. Hän saattoi toisinaan lipsauttaa huuliltaan jotakin sopimatonta, kun oli huolten uuvuttama tai muista syistä turhautunut. Epäilyttävän kuuloiset lausahdukset kuolemantapausten edellä tai naapurin piian kosiskelun syytetty kuittasi pilan päiten heiteltyinä lohkaisuina niin kuin senkin, että olisi toivonut vaimonsa kuolemaa. Ei hän tarkoittanut pahaa silläkään, mitä joulukuun alussa lausahti appiukolle peltotöiden lomassa: ”Kaipa tekin päädytte kohtapuoliin manan majoille, kun ikää on paljon ja terveys alkaa reistailla”. Appi Elias Yrjönpoika ei ollut tällaista leikinlaskua ymmärtänyt.

Tutkinta eteni, ja vähin erin alkoivat salat paljastua. Wennerqvistin rouva Ulrika Eleonora koki kauhunhetkiä saatuaan kuulla huhun, että hänen antamaansa arsenikkia olisi käytetty Ylhäisten talossa muuhunkin kuin paiseiden kuivattamiseen. Rykmentinkirjuri raapusteli puolisonsa sanelusta maaherralle kirjeen, missä kerrottiin Mikko Heikinpojan vierailusta Häntälässä. Tämä ilmianto raskautti syytetyn asemaa entisestään.

Ulrika Eleonora Andersin joutui oikeuden kuultavaksi tai oikeammin kuulusteltavaksi. Miksi hän luovutti äärimmäisen myrkyllistä ainetta ulkopuoliselle? Siihen olisi nimittäin tarvittu viranomaislupa. Rouva kertoi myrkyn olleen äitivainajansa perua. Sitä oli käytetty rottien ja kärpästen hävittämiseksi. Eikä hän olisi sitä mielellään syytetylle antanut. ”Mutta kun mies uutterasti jatkoi penäämistä ja valitteli anoppinsa tuskia, olisin laiminlyönyt kristillisen armeliaisuuden vaatimuksen, jos en olisi mitenkään yrittänyt auttaa lähimmäistä. Minä tiesin myrkyn voivan olla hyödyksi ja kun muistin Mikko Heikinpojan palvelleen Häntälässä ja tiesin hänet kunnialliseksi mieheksi, rohkenin antaa hänelle ainetta hitusen verran”. Rouva väitti uskoneensa syytetyn puheita eikä arvannut miehen todellisia aikomuksia. Lopputulos oli se, että Ulrika Eleonora Andersin tuomittiin 33 riksin sakkoihin myrkyllisen aineen luovuttamisesta kolmannelle osapuolelle.

Mikko Heikinpoika myönsi oikeaksi rykmentinkirjurin rouvan todistajanlausunnon. Siitä huolimatta hän osasi näytellä viatonta ja pysyi väitteessään, että kävi hakemassa myrkyn appiukkonsa kehotuksesta ja nimenomaan anopin sairauden hoitamiseen ja sanoi antaneensa aineen appiukolleen heti Rasvalaan palattuaan. Vanhaisäntä oli ottanut paketin sitä avaamatta, eikä syytetty myöntänyt tietävänsä, minne myrkky sen jälkeen joutui. Myrkystä ei ollut syytä kertoa kenellekään, jotta kukaan talon asukkaista ei joutuisi esivallan hampaisiin – syistä, jotka äsken tuotiin Wennerqvistin rouvalle tiedoksi. Näin syytetty selitteli.

Ylhäisten vanhaisäntä Elias Yrjönpoika sairasteli hänkin pitkiä aikoja kevättalvella 1803 samoihin aikoihin kun murhatutkintaa tehtiin. Vatsatauti vaivasi, mutta tällä kertaa kyse oli ”luontaisista syistä”. Ruumiinvoimat hupenivat, ja lopulta mies näytti halvaantuneen. Hän ei kyennyt omin avuin seisomaan saatikka kävelemään. Oikeus piti tarpeellisena kuulla appiukon oman version tapahtuneesta. Sairas tuotiin käräjäpaikalle hevoskyydillä ja kannettiin sisätiloihin omassa sängyssään.

Appiukko kiisti vävynsä kertomuksen suoralta kädeltä. Mitään myrkkyä hän ei ollut käskenyt hakea Häntälästä. ”Suuren mielenliikutuksen valtaama ja surun murtama Elias Yrjönpoika vakuutti kyyneleet silmissä, että Mikko Heikinpojan selitys on perätön ja tuulesta temmattu”. Vanhaisäntä ei osannut epäillä rikoksesta muita kuin vävyä. Appiukon mielestä Mikon ilmeinen tarkoitus oli saada Ylhäisten talonpuolikas kokonaan itselleen sillä tapaa, että raivaa tieltään kaikki perilliset, ja viitaten pellolla käytyyn sananvaihtoon, arveli vävynsä aikoneen surmata myös hänet.

Syytetty pysyi omassa selityksessään, mutta jokin muutos miehen elekielessä tapahtui. ”Olemus viestitti hämmennystä, epävarmuutta ja mielenliikutusta”. Kun tunnustusta ei kuultu, oikeus ei voinut päätöstä julistaa, vaikka aihetodisteet puhuivat selvää kieltään syytettyä vastaan. Mikko Heikinpoika passitettiin Turun linnan vankihuoneeseen odottamaan seuraavia käräjiä.

On keskiviikko huhtikuun 6. päivä 1803. Eletään siis pääsiäistä edeltävää viikkoa. Kevät lähestyy, ja aurinko kiipeää päivä päivältä korkeammalle. Räystäät tippuvat, ja lumi sulaa humisten – sitä on enää jäljellä vain kinospaikoissa. Ylhäisten talon pihalla näkyy vilskettä ja kuuluu lasten ilakointia. Elias Yrjönpojan yhdeksänvuotias poika Juho Reeti on saanut leikkikavereiksi samanikäisiä kylän lapsia. He huvittelevat vanhalla kulkusella eli setolkkakellolla. Ontto metallipallo helähtelee somasti, kun sisälle on laitettu metallipaloja.

Joku lapsista onnistui viskaamaan kulkusen asuinrakennuksen katolle, mistä se ei pudonnutkaan itsestään maahan. Joku uskalikko kiipesi tikkaita myöten ylös katsomaan, saisiko kulkusen takaisin leikkiin. Ei ihme, että kello ei tipahtanut, sillä se oli juuttunut tuohilevyn rakoon. Poika nykäisi kellon käteensä ja havaitsi tuohen alla jotakin sinne kuulumatonta. Kulkusleikki keskeytyi, kun lapset kerääntyivät ihmettelemään erikoista löytöä. Kuka oli vienyt katolle eläimen rakon, solminut sen suun tiukasti kiinni ja tunkenut nyytin tuohenrakoon?

Lapset juoksuttivat löytämänsä Elias Yrjönpojalle. Vanhaisäntä oli sen verran tervehtynyt, että kykenisi kohta ulkotöihin. Hän availi uteliaana rakonsuuta, ja kummastus kasvoi, kun sisältä pyörähti esille purjelangalla solmittu paperikäärö, jonka sisällä oli pieni määrä valkoista suolamaista ainetta. Isäntä käski lasten toimittaa käärö lähistöllä sijaitsevaan sotilastorppaan, sillä oli tarpeen kuulla näkemys aineen koostumuksesta.

Sotilas Erik Modigin vaimo tiesi konstin, joka antaisi kysymykseen vastauksen. Hän laittoi ainetta hehkuville hiilille ja katso: ilmassa leijui välittömästi voimakas valkosipulin tuoksu. Ilmiselvää myrkkyä! Seuraavaksi käärö vietiin nimismies Tenlénille. Erikokoisia kokkareita sisältäneen aineen painoksi punnittiin 26 grammaa. Nimismies toimitti sen maaherralle ja maaherra Turkuun kemian professori Johan Gadolinille. Tutkimustulos saatiin muutamassa päivässä. ”Karkeisiin ohrajauhoihin sekoitettu aine on pulveriksi jauhettua valkoista arsenikkia, erästä kaikkein voimakkainta myrkkyä”.

Ylhäisten surmatöissä käytetty myrkky oli löytynyt. Kolmoismurhan tehtyään Mikko Heikinpoika oli laittanut jäljelle jääneen aineen sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei arvaisi sitä ikinä etsiä. Hän joutui seuraavilla välikäräjillä ahtaalle. Mitä hän tiesi katolla olevasta myrkystä? Mies puisteli päätään ja näytti ihmettelevän kysymystä itsekin. Hän ei myöntänyt muistavansa, minne Häntälästä tuotu myrkky lopulta joutui sen jälkeen, kun sitä ei tarvittukaan anopin hoitamiseen. ”En ole käynyt katolla kertaakaan viime talven aikana. Rakennuksen vintillekin kiipesin vain kerran, kun lahtasin vasikan ja nostin nahkan sinne kuivumaan”. Sen enempää syytetystä ei saatu irti. Käräjäoikeuden jäsenet eivät kuitenkaan vielä tienneet, mitä syytetty oli tutkintavankeuden aikana paljastanut.

Pääsiäisen aikaan Mikko Heikinpoika oli sairastunut Turun linnassa. Hän meni huonoon kuntoon ja pelkäsi kuolevansa. Vasta siinä tilassa omantunnon tuskat yltyivät pakottaviksi ja vanki pyysi sielunpaimenta luokseen. Linnansaarnaaja Johan Andströmer astui vankikoppiin ja näki miehen lojuvan voimattomana vuoteella. Mikko sanoi olevansa niin sairas, että ei usko toipuvansa. Katumus ja mielenliikutus heijastuivat miehen koko olemuksesta, kun hän vaikersi isoon ääneen: ”Voi minua, miten suurta syntiä olen tehnyt. Olen myrkyttänyt vaimoni, ja minun pitäisi kuolla. Myrkytin myös kaksi lasta, vaikka se ei ollut tarkoitus”. Papin läsnä ollessa Mikko pyysi moneen kertaan Jumalalta anteeksiantoa syntiensä tähden. Vanki oli täydessä ymmärryksessä ja vastaili kysymyksiin selkeäsanaisesti. Samalla hän tuli kertoneeksi totuuden siitä, mihin hän Häntälän myrkkyä lopulta käytti.

Seuraavana päivänä Andströmer kävi vangin luona toistamiseen, tällä kertaa vanginvartijan kanssa. Mikko Heikinpoika kertoi samat asiat uudestaan, oli levoton ja ahdistunut. Hän selitti Jumalan suoneen hänelle levollisemman mielen eilispäivän keskustelun jälkeen ja pyysi Andströmiä käymään vankikopissa myös jatkossa. Kolmas tapaaminen järjestyi muutamien päivien kuluttua. Sillä kertaa tunnustuksen kuulivat muuan ylioppilas ja linnan vahtimestari. Vanki turvautui pappiin aidossa sieluntuskassaan ja hädän pakottamana.

Kului jonkin aikaan, ja tauti hellittikin otettaan. Vangin terveydentila alkoi kohentua. Kun kuolemanpelko väistyi, sulkeutui syytetyn suu. Kesä- ja heinäkuun välikäräjillä Mikko Heikinpoika esiintyi yhtä kovapintaisena kuin tutkinnan alussa. Hän kiisti puhuneensa papille tämän todistamalla tavalla eikä myöntänyt muistavansa papin vierailuja vankikopissa, sillä oli ollut heikossa kunnossa. Jos tulikin rikoksesta jotain maininneeksi, kaikki oli pelkkää hourailua. Andströmer ja muut vankihuoneessa paikalla olleet todistivat, että syytetty oli heidän näkemyksensä mukaan täydessä ymmärryksessä. Mikko Heikinpoika pysyi kuitenkin omassa selityksessään.

Murhatutkinta saatiin päätökseen heinäkuun välikäräjillä 1803. Nimismies esitti Mikko Heikinpojalle lainmukaista tuomiota kolmoismurhasta. Aihetodisteiden lisäksi syytettyä raskautti hänen vankilassa tekemänsä tunnustus. Oikeus piti toteen näytettynä, että syytetty oli tieten ja tahtoen myrkyttänyt kuoliaaksi vaimonsa Stiina Eliaksentyttären, lankonsa Elias Eliaksenpojan ja kälynsä Maria Eliaksentyttären. Hänet tuomittiin menettämään oikea kätensä, mestattavaksi kaulan katkaisulla ja teilattavaksi (pahanteon kaari XVII luku 1. pykälä, XIV luku 1. pykälä). Samalla hänet tuomittiin menettämään avio-osansa vaimolle kuuluneesta omaisuudesta. Vainajien kuolinsyytutkimuksen kustannukset samoin kuin käräjäkunnan ulkopuolisten todistajien matkakulut tuomittiin perittäviksi Mikko Heikinpojan omaisuudesta. Mikäli tuomitulta ei löytyisi tähän riittävästi omaisuutta, kustannukset maksettaisiin yleisistä varoista.

Päätös alistettiin hovioikeuteen ja tuomittu passitettiin väliajaksi Turun linnaan. Lopullista päätöstä ylemmistä instansseista saatiin odottaa puolitoista vuotta. Tarvittiinko lisäistuntoja myös Kiikalan käräjillä, sitä ei ole tässä yhteydessä selvitetty. On luultavaa, että syytetty lopulta taipui tunnustukseen myös oikeuden edessä. Se kuitenkin on varmaa, että alioikeuden tuomio pysyi voimassa. 24-vuotias Myrkky-Mikko kärsi rangaistuksensa Kiikalan teloituspaikalla 29. huhtikuuta 1805.

Mikko Heikinpojan rikosta on vaikea selittää järkisyillä. Taloudellinen ahdinko tuskin ehti kasautua niin ylitsepääsemättömäksi, että sen purkamiseen tarvittiin henkirikosta. Miehen mieli saattoi olla pahasti vinksahtanut, mutta muut eivät sitä huomanneet siksi, että hän osasi peitellä sisimpänsä pimeän puolen. Henkisesti häiriintynyt hän joka tapauksessa oli.

Teloitetun sisaruksista Stiina Heikintytär pääsi kotitalonsa emännäksi. Toinen sisar Leena Heikintytär on rippikirjoissa merkitty ”vähämieliseksi” tai ”mielipuoleksi”, eikä häntä koskaan laskettu ripille eikä ehtoolliselle. Hän asui kotitalossaan koko ikänsä ja jäi naimattomaksi. Juho-veli eleli hänkin ilman perhettä ja hankki leipänsä rengintöillä.

Kovia kokenut Elias Yrjönpoika jatkoi Ylhäisten talon isäntänä. Monen murheen jälkeen koitti ilon päiviä. Vanhaisäntä löysi uuden elämänkumppanin Uskelan pitäjästä Anjalan kylän Sepän talosta. Talokkaan tytär Maria Juhontytär oli kolmattakymmentä vuotta nuorempi, mutta se ei noussut avioliitolle esteeksi. Heidät vihittiin lokakuussa 1803, jolloin Myrkky-Mikko vielä istui Turun linnassa odottamassa lopullista tuomiotaan. Eliakselle ja Marialle syntyi kolme lasta vuosina 1804–1810.

Elias Yrjönpoika kuoli vatsatautiin syyskuussa 1815. Edellisestä aviosta syntynyt ja myrkkypussin talon katolta löytänyt poika Juho Reeti Eliaksenpoika nousi isännäksi ja sai täyden omistusoikeuden tilaan kolme vuotta myöhemmin. Hänkin perusti perheen ja sai lapsia.

Miten jatkui Myrkky-Mikon kihlatun Anna Liisa Jaakontyttären mainen vaellus? Hän palveli Halikon pappilassa vuoteen 1804, minkä jälkeen muutti Saloon. Siellä Anna Liisa meni naimisiin torppari Juho Hellbergin kanssa. Perhe asusteli Koskenpää-nimisessä torpassa Salon Mököisten kylässä. Pariskunnalle syntyi muutama lapsi, kunnes Anna Liisa heinäkuussa 1815 menehtyi pistostautiin 36-vuotiaana.

 

*        *       *

 

Kiikalan kirkossa luettiin huhtikuun 14. päivänä 1805 seuraavat kaksi kuulutusta:

”Koska Turun kuninkaallinen hovioikeus on päätöksessään viime maaliskuun 14:ntenä todennut, että taloas Mikko Heikinpoika Kiikalan pitäjän Rasvalan kylän Ylhäisistä on vakain aikein myrkyttänyt vaimonsa Stiina Eliaksentyttären sekä tämän sisarukset Elias Eliaksenpojan ja Maria Eliaksentyttären, tuomitaan hänet menettämään oikea kätensä, mestattavaksi ja teilattavaksi. Ja koska tämä tulee tapahtumaan kuluvan kuun 29. päivänä, niin ilmoitetaan täten, että pitäjän asukkaiden tulee osallistua tuomitun saattamiseen mestauspaikalle, seisoa vartijapiirinä mestauspaikan ympärillä tungoksen ja sekasorron estämiseksi sekä muutenkin avustaa kaikessa, mitä herra kruununvouti ja nimismies Tenlén katsovat tarpeelliseksi käskeä. Myös silta- ja jahtivoutien tulee tätä määräystä ankaran edesvastuun uhalla noudattaa. Paimion Vistan kylässa 10. huhtikuta 1805, Jakob Sevon, Halikon kihlakunnan kruununvouti.”

”Täten käsketään Yltäkylän, Vanhankylän, Hiitolan, Peltolan ja Pirilän kylien talollisia saapumaan ensi torstaina kello 7 aamulla Kruusilaan, yksi täysikasvuinen mies joka talosta, mukanaan työkirveet ja joitakin rautalapioita. Ja ohjeiden mukaan raivaamaan ja puhdistamaan se ala, joka Rasvalan kylän maalta on katsottu mestauspaikaksi kuolemaantuomittua, Rasvalan kylän Ylhäisistä kotoisin olevaa talollisen vävyä Mikko Heikinpoikaa varten, ja laillisen edesvastuun uhalla tekemään muukin tarpeellinen työ. Rasvalan ja Kruusilan kylänmiesten tulee vetojuhdillaan avustaa työssä, jos niin vaaditaan. Kiikalan Kruusilan kylässä huhtikuun 13. päivänä 1805, Adam Gustav Tenlén, nimismies”.

Perimätieto muistaa Mikko Heikinpojan tapauksen hyvin. Vuonna 1920 on kerrottu seuraavaa:

”Kiikalas, Kruuslan kyläs liki Pertteli raja, on Teilinumm. Siin o mestattup pahantekkiöi. Viimene siäl mestattu oli Myrkky-Miko. Hää ol myrkyl tappanut muijas ja muitaki ihmissi. Mikolt lyätti enssi oikkia kesi poik kirvel tuki nokas ja sit kurk poik, pää pois. Kesi lyätti ens poik sentähre, et ol vähä enemän kitumist. Ihmissi ol paljo sitä mestaust kattomas. Puihinki ol heitti paljon kiipeny. Ku Mikon kurk katkes, ni munt ihmist pyärtys ja puistaki putos ales pal ihmissi.

Täst mestauksest on nyy  aikka liki sata vuat. Kauva sitä Teilinumme peljätti, jos joutus siit yäl taik pimjäs ohitte menemä. Mut nyy ei aina peljät. Joku suuriskelm suitta seisatta hevoseski sihen kohral ja huutta Myrkky-Mikot ryypyl”. (SKS, Kaarlo Aitomäki 1961).

Sata vuotta sitten kerätyn perimätiedon mukaan mestauspaikka sijaitsi ”jonkun matkaa Rasvalan kylästä Muurlaan päin” ja kantoi nimeä Teilinnummi. Myrkky-Mikko oli viimeinen tuolla paikalla mestatuista. Vanhat ihmiset ovat muistaneet siellä olleen puupaalun, jossa luuranko oli roikkunut. Paikalla kerrotaan kummitelleen. Kun eräs mies kerran ajoi hevosella paikan ohitse, niin aisat irtosivat hevosvaljaista itsestään ja putosivat maahan.

”Rasvala Uurentalo isänt o viimeseks teilattu näil paikoil. Hään teilattii sen tähre ku myrkytt vaimos ja lapses. Isoäitini kertoi, että hän oli ollut katsomassa, kun ”Myrkky-Miko” Perttelin Rasvalassa teilattiin. Pyydettiin joku sitomaan silkki silmille, mutta ei kukaan voinut sitä tehdä. Silloin oli mies itse sitonut silkin silmilleen ja polvistui pölkyn viereen. Kun pää irtautui pyövelin kirveen alta, ei jäsenkään ollut värähtänyt. Muutamat arveli, että mies kuoli tavallaan jo ennen kun lyönti kävi. - Tämä Miko myrkytti vaimonsa ja lapsensa, kun piti toisia. Jäännös roikkui vielä kauan jälkeenpäin paalussa paikalla ihmisten kauhuna. Aikaa tästä tulee noin 115 vuotta, joten se olisi tapahtunut 1800-luvun paikkeilla”.

Perimätieto pitää pääosin paikkansa. Tarinan yksityiskohdat ovat ajan saatossa hämärtyneet ja sisältävät myös virheitä. Poliisimies-lehdessä julkaistiin Myrkky-Mikosta vuonna 1936 seuraava versio:

”Kiikalan teilinummi Rasvolan kylässä Kiskon ja Perttelin pitäjän rajalla on myös kaameista muistoistaan kuuluisa. Senkään ohi ei yöllä voinut ajaa lukematta Herran siunausta. Eräs Kiikolan vaari on kertonut, että nummella viimeksi mestattiin 1810 tienoossa eräs Mikko-niminen mies. Mikko oli naimisissa, mutta mielistyi vieraaseen naiseen ja myrkytti vaimonsa tämän tultua kirkosta kotiin. Mikko tunnusti rikoksen oltuaan kolme vuorokautta kahleissa samassa huoneessa, missä vaimo kuoli. Kuolemaan valmistuessaan sai Mikko herätyksen ja saarnasi häntä katsomaan tulleille. Kun entinen rakastettu tuli häntä katsomaan, sekaantui hän kuitenkin saarnassaan. Sen vuoksi sanotaankin: ”Tuli niin äläväiseksi kuin Rasvalan Mikko, kun vanhan hutsunsa näki”.

Halikon srk SL, VL ja RK; Kiikalan srk SL, VL, KL ja RK; Salon srk VL, KL ja RK; KA Turku, Piikkiön ja Halikon tuomiokunta, ylisen tuomiokunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1803 (Ca2:23), Kiskon talvikäräjät maaliskuu 1803, pykälät 65 ja 70 (s. 95–120v, 127-130), välikäräjät 1800-1809 (Cc:8, Halikko:32), Kiskon ja Kiikalan välikäräjät 4.–5.5. 1803, 2.6.1803, 12.7.1803 (s. 448-451v, 467-470, 515-522); KRA, Pertteli, V. Saariluoma 898, 1915, kertonut Kaarlo Tuominen, 40 vuotta ja Janne Helenius; V. Saariluoma 1270, 1915; kertonut Elias Orell; V. Saariluoma 947, 1915; kertonut Gabriel Lindholm, 86 vuotta;  Poliisimies 19.12.1936; Sarvas, Anja & von Hertzen, Erik. 1987. Kiikalan historia, s. 328-330.

 

Mestauspaikka

Kiikala. Teilinnummi, Rasvala. Nummialue Helsingin-Turun valtatien pohjoispuolella Rasvalan kylässä Perttelin rajan tuntumassa kolmetoista kilometriä lounaaseen Kiikalan kirkosta. P 60° 22,258' ja I 23°25,103'.  Ylhäisin talo sijaitsi puolisen kilometriä Suomusjärven suuntaan Teilinummesta.

 

___________________________

 

 

 

------------------------------------